UUSI ALKU, UUSI TOIVO

Pääministeri Juha Sipilä onnistui viikolla järjestämään draamaa ja jännitystä vaaleihin valmistautuvan Suomen politiikkaan. Se mikä alkoi uutispommina, paljastui nopeasti kömpelöksi vaalitempuksi.

Hallituksen lähtö oli yllätys lähes kaikille paitsi Sipilälle itselleen. Jopa eduskunnan puhemiestä Paula Risikkoa informoitiin asiasta STT:n tekstiviestiuutisella. Se on vähän kuin ilmoittaisi avioerosta tekstarilla.

Arvoton näytelmä sai arvottoman lopun. Jo pitkään on ollut selvä, että hallituksen sote-hankkeesta ei voi tulla mitään. Sote on ollut jo kuukausia kuin Titanic, jossa sähköt ovat jo poikki, mutta runko ei ole vielä katkennut. Perjantaina se tapahtui ja nyt sote makaa Atlantin syvänteessä. Ja hyvä niin. 

Mediassa on kuuliaisesti toisteltu Sipilän tulos tai ulos – hokemaa. Mutta kovin myöhään tuo vastuu löytyi. Kun vesi tulvii komentosillalle ja kaikki on jo mennyt, kapteeni ilmoittaa, että nyt minä otan vastuun. Yleisesti tiedetään myös, millaisia jyrsijöitä ui pois uppoavasta laivasta.

Kun selkäranka on katkennut, on turha enää näytellä suoraselkäistä.

Mutta kyllä vastuukin vielä toteutuu. Mielipidemittauksissa keskustan kannatus on romahtanut. Jopa kokoomuksen kannatus on nyt viisi prosenttiyksikköä pienempi kuin SDP:llä. Siniset voi unohtaa, niin ovat äänestäjätkin jo tehneet. Tämän on sote-sekoilu tuonut.

Jäävuori, joka repi sotesta pohjan auki, ei ole vähäisempi kuin Suomen perustuslaki. Siitä hallitus ei piitannut. Hallituspuolueiden edustajat eivät ole antaneet yhtään uskottavaa selitystä sille, miksi perustuslain yli yritettiin mennä jo monta kertaa.

Perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava ”jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut”. Hallituksen mallissa vastuita tästä olisi tullut yritysten sote-keskuksille. Entäpä jos sellainen menee konkurssiin? Kuka silloin hoitaa palvelut?

Myös tulojen puute vaarantaisi palvelut, koska maakunnille ei olisi tullut verotusoikeutta. Mitä tehdään, jos maakunnan kustannukset olisivat odottamattomasti nousseet niin, että koko vuoden rahat loppuvat jo lokakuussa?

Nyt hallituspuolueet hokevat, että sotea on yritetty kohta melkein 15 vuotta. Näin ei ole.
 
Sipilä haki vertauksen taloyhtiön putkiremontista, jota oppositio on halunnut vain lykätä. Mutta juuri oppositiopuolueet ovat esittäneet, että korjataan putket, vaihdetaan katto ja maalataan seinät. Sipilän hallitus taas on yrittänyt hajottaa koko talon ja myydä palat yksityisille yrityksille. Kyse on aivan eri hankkeista. 

Rakennustarkastajat perustuslakivaliokunnassa varoittivat monta kertaa, että tämä on säännösten vastaista. Mutta Sipilän rosvofirma ei heitä kuunnellut. Siksi putkiremontti epäonnistui ja nyt viemärit valuvat lattioille.

Sipilä tivaa myös sitä, että kaikkien puolueiden pitää kertoa nyt omat sote-aikeensa. Juuri näin on yritetty tehdä, jos hallitus olisi kuunnellut. Vasemmistoliitto on esitellyt oman sote-mallinsa jo maaliskuussa 2017

Lisää linjauksia julkaistiin viikonloppuna.

Vasemmistoliiton ykköstavoite on suomalaisten terveyserojen kaventaminen. Tasa-arvoa voidaan parantaa hoitotakuulla, jossa jokaisen on päästävä viikossa lääkäriin ja maksutta. Palveluiden järjestäjä voi olla kuntia laajempi alue. Maakunta on yksi vaihtoehto, mutta nimeen ei pidä juuttua. Kun poliittisia neuvotteluja ryhdytään käymään, on terveysyritysten lobbarit karkotettava pois näistä pöydistä.

Vanhustenhoitoskandaalit osoittavat, että voittojen tavoittelu ei sovi sote-palveluihin. Siksi voittojen tahkoamista pitää rajoittaa. Myös kuntapalveluiden ulkoistamista ja yksityistämistä on helppo rajoittaa lailla, kuten nytkin tehdään.

Tämä ei tietenkään sovi rahanahneille yksityisille sairaus- ja sosiaalijäteille, jotka ryntäsivät välittömästi haaskalle ja vaativat rajoitusten purkamista. Diplomaattisesti sanoen: näillä nylkyreillä ja verenimijöillä ei juuri nyt ole varaa vaatia yhtään mitään.

Sipilä sanoi tuoneensa Suomeen poliittista kulttuuria, johon ei ole totuttu. Toivottavasti ei tarvitsekaan.

Sote on raunioina. Edessä ovat muutosvaalit. Uusi alku ja uusi toivo.

NATO-OPTIO POIS, LIITTOUTUMATTOMUUS TILALLE

Ennen vanhaan laulettiin, että ”on Itämeri rauhan meri, tyven suojainen. Sen katse kirkas peloton ja kyynel suolainen. Sen rauhaa rannat rakentaa, sen levon vartioi.”

Viime vuosina ei rauhanlauluihin ole juuri ollut aihetta. Rauha on vaihtunut räyhään samalla, kun sotilaallinen jännitys ja vastakkainasettelu Itämerellä ovat jatkuvasti kasvaneet. Tämä ei ole sen rantavaltioiden etu. Onkin erikoista, etteivät turvallisuuteen ja puolustukseen liittyvät asiat ole lainkaan noussut eduskuntavaaliteemoiksi.

Perusongelma on, että Suomi on antanut vetää itsensä sellaiseen vastakkainasetteluun, joka ei suoranaisesti liity meihin. Taustalla ovat viisi vuotta sitten alkanut Ukrainan kriisi, Krimin liittäminen Venäjään ja yhä jatkuva, murheellinen Donbassin sota. Näiden päälle on tullut Yhdysvaltojen ja Venäjän muu keskinäinen kärhämöinti, jossa Ukraina on jo painunut taka-alalle.

Vaikka Eurooppa on kriisiytynyt, Suomen ei ole syytä tehdä uusia johtopäätöksiä sotilaallisesta liittoutumisesta.

Seuraavalla eduskuntakaudella ei nähdä sitä ihmettä, että Suomi jättäisi jäsenyyshakemuksen Natoon. Sellaista enemmistöä ei eduskuntaan tule. Suomalaisten selkeä ja vakaa enemmistö on jäsenyyttä vastaan.

Myöskään tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei lähde käännyttämään kansaa Naton kannalle, vaikka kokoomuksessa ex-puheenjohtaja Alexander Stubb on sitä häneltä vaatinutkin. Niinistön kanta onneksi viilentää kuumimpia Nato-höyryjä hänen vanhassa taustapuolueessaan.

Samalla Suomea kuitenkin kytketään Itämerellä Naton ja Yhdysvaltojen strategisiin päämääriin. Kumppanimaana Suomi on mennyt jo hyvin pitkälle yhteistyössä. Tänä vuonna puolustusvoimat osallistuu lähes 90 kansainväliseen sotaharjoitukseen. Niistä monilla siirretään jatkuvasti kauemmaksi sitä rajaa, jota voi pitää hyväksyttävänä sotilaallisesti liittoumattomalle maalle.

Viime vuoden lopulla Suomi paitsi osallistui, myös tarjosi maaperänsä ja ilmatilansa Trident Juncture – harjoitukselle, jonka tarkoitus oli testata Naton yhteistä puolustusta.

Samalla on myönteistä, että presidentti Niinistö on näissäkin oloissa vetänyt linjaa. Hänen johdollaan on pidetty huolta siitä, että Suomi ei harjoittele Naton yhteistä puolustusta. Hänen ansiostaan Suomi esti F-22 Raptor – hävittäjien vierailun Rovaniemelle Trident Juncturen aikana. Samoin Suomi torjui amerikkalaisten, raskaiden B-52-koneiden – jo Vietnamin sodasta tuttujen ”kuolemanlintujen” – tulon Lappiin vuonna 2017.

Mutta jo lisää on tulossa. Keväällä Suomessa käynnistyy Bold Quest – niminen johtamisen ja tulenkäytön harjoitus, jossa ensimmäistä kertaa operaation ”omistajuus” on vieraalla valtiolla eli Yhdysvalloilla. Bold Questin voisi suomentaa ”Röyhkeä Etsintä”. Se kertoo aika lailla siitä, mistä on kyse. Eduskunnassa ja julkisuudessa nousseiden kysymysten takia puolustusviranomaiset tosin selittävät nyt, että johtovastuu on Yhdysvaltojen ohella myös Suomella.

Ensimmäistä kertaa harjoitus myös vaatii Suomelta myös kiinteitä investointeja sotilaalliseen infrastruktuuriin.

Kiihtyvä sodan harjoittelun lisäksi Suomi on solminut ryppään kahdenvälisiä ”puolustussopimuksia” paitsi Ruotsin, myös keskeisten Nato-maiden kuten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Saksan, Ranskan ja Puolan kanssa.

Ongelma on, että sopimukset on tehty ohi eduskunnan. Kansainvälisten harjoitusten ja kahdenvälisten puolustussopimusten kokonaisuus pitäisikin tuoda vaalien jälkeen eduskunnan käsittelyyn. Tähän pakettiin kuuluu myös Naton isäntämaasopimus.

Kaikkein korkein kynnys on kuitenkin ylittämättä. Suomi ei ole sotilaallisesti liittoutunut. Euroopan unioni ei ole sotilasliitto ja tuskin sellaiseksi kehittyykään. Tästä seuraa, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton.

Nykyisin on tapana vängätä, ettei Suomi ole liittoutumaton vaan sotilasliittoon kuulumaton. Tähän sananselitykseen ovat uppoutuneet erityisesti ne, joiden tavoite on luopua liittoumattomuudesta.

Seuraavalla eduskuntakaudella olisikin syytä selkeyttää Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Siksi seuraavan hallituksen ohjelmaan olisi hyvä kirjata, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton eikä valmistele Nato-jäsenyyttä. Se selkeyttäisi maamme asemaa. Näin Suomi vedettäisiin pois Nato-spekulanttien luomalta harmaalta vyöhykkeeltä asemaan, jota kansan selvä enemmistö tukee.

Sotilaallisesti liittoutumaton maa voi myös uskottavasti tehdä aloitteita suurvaltojen sotilaallisen jännityksen lieventämisestä. Tästä esimerkki on presidentti Niinistön Münchenin turvallisuuskokouksessa esiin nostama ajatus. Hänen mielestään pitäisi sopia, että Eurooppa pidetään tyhjänä keskimatkan ydinohjuksista nyt, kun näyttää, että Venäjä ja Yhdysvallat ovat irtaantumassa niitä rajoittavasta INF-sopimuksesta.

Niinistön mukaan ”silloin täytyy ymmärtää Eurooppa laajasti. Se ulottuu maantieteellisesti Uralilta Atlantille”. Jostain syystä aloite ei ole juuri saanut huomiota mediassa. Silti aloitteelle olisi hyvä saada tukea yli puoluerajojen.

HOIVASKANDAALIT JA ELÄKELÄISKÖYHYYS HISTORIAAN – TARVITAAN KANSALLINEN IKÄÄNTYMISOHJELMA

Suomessa kunnioitus ikäihmisiä kohtaan on kokenut romahduksen. Karmein osoitus tästä on jo viikkoja jatkunut skandaalien sarja siitä, millaiseen rappioon yksityinen bisnes on ajanut vanhustenhoidon. Osasyyllisiä ovat ne poliitikot, jotka ovat säästöjen nimissä edistäneet ja tukeneet hoidon ulkoistamista yksityisille suuryrityksille. Kaikki eivät ole.

Esimerkkejä on muitakin. Myös vanhusten kotihoito on pahassa ahdingossa, ainakin pääkaupunkiseudulla. Yhdellä työntekijällä voi olla 20 asiakasta päivässä, koska hoitajia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Ovelta morjestaminen ja haalean nakkikastikkeen jättäminen pöydän kulmalle ei ole oikeaa hoitoa.

Vähemmän on myöskään puhuttu satoja tuhansia suomalaisia koskevasta eläkeläisköyhyydestä. Se tarkoittaa, että pienimmillä eläkkeillä on äärimmäisen vaikea tulla toimeen.

On häpeällistä, että suomalaista yhteiskuntaa aiemmin rakentanutta sukupolvea kohdellaan näin. Asiaan pitää tulla muutos. Seuraavalla vaalikaudella pitääkin käynnistää kansallinen ikääntymisohjelma, jonka keskiöön pitää asettaa hätää kärsivien ja heikossa asemassa olevien eläkeläisten aseman korjaaminen. Ongelmat pitää ratkaista parlamentaariselta pohjalta eli tavalla, johon kaikki puolueet voivat sitoutua. Julkisten skandaalien ja niitä seuraava vaikenemisen sykli on katkaistava.

Yhä törkeämmät paljastukset vanhustenhoidosta todistavat, että taustalla ovat yksityinen bisnes ja pääomasijoittajien ahneus. Kun yksityinen yritys tuottaa julkisen palvelun, taloon astuu uusi kylmä ja julma isäntä. Sen nimi on sijoitetun pääoman tuotto. Voittojen tekeminen ei sovi julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Syntyy kestämätön tilanne, kun samaan aikaan kunnat hakevat palveluiden ulkoistamisella säästöjä ja yksityinen hoivabisnes maksimaalisia tuottoja.

Voi kysyä, miten tämä eroaa siitä, mitä Wikipedia kertoo huutolaisuudesta 1800 – 1900 – lukujen Suomessa? Huutolaisuudessa kunta luovutti elatusta vailla olevan lapsen sille, joka vaati vähiten rahaa tämän ylläpidosta. Lasten ohella myynnissä oli sairaita, vammaisia ja vanhuksia.

Tämän päivän huutolaiskaupassa sosiaali- ja sairauskonsernien intressi on saada mahdollisimman paljon asiakkaita, potilaita, hoidettavia ja hoivattavia. Heistä yritysten intressi on saada mahdollisimman paljon korvauksia mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Paljon mummoja sisään, paljon hoitajia ulos. Pitäisikö nykyisin mieluummin puhua vanhusliiketoiminnan uhreista kuin asiakkaista?

Ehkäpä yhtiöiden miljonääri-omistajat voisivat itse mennä viikoksi makaamaan vaipoissa ilman suihkua omistamiinsa hoitokoteihin.

Juuri kustannussäästöjen ja yksityisten voittojen välinen ristiriita on rakennettu sisään kokoomuksen ajamaan ja suojelemaan yksityiseen hoivabisnekseen, joka kulkee myös koodinimellä ”valinnanvapaus”. Se on hallituksen sote-hankkeen ideologinen perusta. Jo tämän puoleisessa saamme riemun valita, minkä pörssiyhtiön taseessa siirrymme tuonpuoleiseen – laiminlyötyinä ja aliravittuina.

Soten kaataminen onkin nyt tärkein kysymys koko Suomen politiikassa.

Samalla on tarkasti varottava syyllistämästä sote-yritysten työntekijöitä. He tekevät varmasti ammattitaidolla, huolella ja korkealla etiikalla vaativaa työtä, jonka arvostus ei valitettavasti näy ainakaan palkassa. Ongelma onkin, että alan ammattilaisia on liian vähän. Siksi heitä tarvitaan lisää.

Silmiä ei pidä sulkea myöskään julkisen vanhustenhoidon ongelmilta. Valitettavasti myös niitä riittää. On laiminlyöntejä ja väärinkäytöksiä. On liian vähäistä rahoitusta ja valvontaa. Tilanne on korjattava lisärahoituksella ja tiukemmilla säännöillä.

Julkisella ja yksityisellä on kuitenkin eroja. Julkisella ei ole pakkoa rutistaa hoidosta mahdollisimman paljon miljoonia tuottona yksityisille omistajille. Juuri sijoittaja-omistajien asettamat tuotto-odotukset ovat julkisuudessa pyöritettyjen ongelmien juurisyy. Osakeyhtiömuoto ei sovi vanhustenhoitoon. Se ei myöskään sovi vammaisten asumiseen tai moniin muihin heidän tarvitsemiinsa palveluihin.

* * *

Ikäihmisten ongelmiin Suomessa kuuluu myös laajamittainen eläkeläisten köyhyys. Suomessa o reilusti yli 300 000 ikäihmistä, joiden eläke on alle tuhat euroa kuussa. Varsinkin pääkaupunkiseudulla, jossa asumiskustannukset ovat korkeita, tuloilla on erittäin vaikea tulla toimeen.

Siksi myös pienimpiä eläkkeitä on korjattava tekemällä niihin tasokorotus. On myös laajennettava eläketulovähennystä, lievennettävä kansaneläkkeen ja pienimpien työeläkkeiden yhteensovitusta ja huolehdittava, että terveydenhuollon maksuja ja omavastuita lasketaan.

Tämä pitää ottaa osaksi laajaa ja monivaiheista ikääntymis- tai vanhuspoliittista ohjelmaa. Ohjelman pitää perustua julkiseen palvelutuotantoon ja riittävään rahoitukseen.

Samalla vanhustenhoitoon ja vammaispalveluihin on saatava sitova hoitajamitoitus ja tiukka valvonta. Myös valvontaviranomaisilla pitää olla enemmän voimavaroja. Samalla hoitoalan työntekijöiden arvostus ja jaksaminen on varmistettava. Se tarkoittaa myös nykyistä parempaa palkkausta.

Suomen jokaisessa hoivakodissa olisi syytä tehdä ylimääräinen tarkastuskierros. Hoivayhtiöiden johtajien rikosoikeudellinen vastuu pitää selvittää, voitonjako omistajille keskeyttää ja ylimääräiset voitot otettava yhteisösakoilla pois. Myös johtajien liiketoimintakieltoa pitää harkita.

Jos kaikki tämä tarkoittaa, ettei bisnes enää ole yksityiselle kannattavaa, olkoon niin. Emme jää kaipaamaan.

Suomi tarvitsee sukupolvien välistä solidaarisuutta. On aika palauttaa ikäihmisten kunnioitus. Kevään eduskuntavaaleissa on mahdollista äänestää vanhustenhoitoskandaalit ja eläkeläisköyhyys historiaan.

PÄÄTTÄJÄT OVAT SALLINEET ARJEN TURVALLISUUDEN MURENTUA

HÄVITTÄJÄKAUPOISSA KENRAALIT EDUSTAVAT OSTAJAA JA MYYJJIÄ

Edellinen blogini Suomen hävittäjähankintojen politisoimisen välttämättömyydestä sai aikaan ärhäkkää keskustelua. Niin pitää ollakin. Asia on nostettava eduskuntavaaliteemaksi.

Jännää on, miten moni oikeistolainen armeijan ystävä katsoo, että politiikka on pidettävä mahdollisimman kaukana asekaupoista. Eikö hävittäjähanke kestä poliittista harkintaa, toisin sanoen kansanvaltaista päätöksentekoa? Onko demokratia uhka asekaupoille?

Kiintoisin kysymys näyttää olevan hävittäjäkoneiden määrä. Ytimessä ovat kuitenkin turvallisuus- ja puolustuspoliittiset vaikutukset.

Mielenkiintoista on, että 64 koneen vaatimusta on julkisuudessa perusteltu turvallisuustilanteen muutoksella. Tällä linjalla on esimerkiksi hävittäjien korvausprojektin vetäjä, kenraali evp. Lauri Puranen.

Kun Hornet-hankintoja tehtiin 1990-luvun alussa, turvallisuustilanne oli kiistatta toinen. Mutta jo tuolloin päädyttiin lukuun 64. Miten on mahdollista, että pääesikunnassa perustellaan kahdella eri turvallisuusympäristöllä täsmälleen yhtä suurta konemäärää? Vielä kylmän sodan vuosina Suomi tuli toimeen kahdella hävittäjälaivueella, vaikka Suomi oli kooltaan tiettävästi yhtä suuri kuin nyt.

Kyse ei ole siitä, että me hävittäjähankintojen arvostelijat emme tietäisi, mihin perustuu vaatimus 64 koneesta.

Asiaa seuraavat ymmärtävät, että kenraalit perustelevat määrää niin sanotulla ilmavoimien taistelutavalla. Yksinkertaistettuna: sen mukaan Suomi jakautuu pohjoiseen ja eteläiseen ilmapuolustusalueeseen, kumpikin pituudeltaan 500 kilometriä. Sotatilanteessa ilmavoimat menisivät taisteluun neljän koneen parvissa, joista kaksi toimisi pohjoisessa ja kaksi etelässä. Lisäksi neljä parvea olisi joko matkalla taisteluun tai sieltä pois. Neljä parvea olisi tankkauksessa ja asetäydennyksessä. Lisäksi ainakin neljäsosa on jatkuvasti huollossa ja siksi maassa.

Kun nämä ynnää yhteen, saadaan summaksi 64.

Oletus on paitsi teoreettinen, myös tarkoitettu sellaiseen maailmaan, jota ei kukaan järjissään oleva ihminen voi haluta. Se tarkoittaisi tilannetta, jossa Suomen ilmatilassa (ja samalla maaperällä) käytäisiin täysimittaista sotaa. Käsillä olisi eurooppalainen suursota, jonka osapuolilla on ydinaseita. Sellaisessa voi tuskin olla voittajia.

Tosin sotaan kiiruhtajiakin tuntuu olevan. Heihin lukeutuu ainakin entinen ulkoministeri, nykyinen pankinjohtaja Alexander Stubb, joka jo vuonna 2016 vähätteli sotilaallisen liittoutumisen vaikutuksia sanomalla, että ” Suomi ei nykyisessäkään tilanteessa voisi jäädä konfliktin ulkopuolelle, jos esimerkiksi Viroon kohdistuisi hyökkäys”. Toinen ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja arvosteli Stubbia tuolloin sanomalla, että se voidaan tulkita jopa ”oma-aloitteiseksi ilmoittautumiseksi tällaiseen konfliktiin”.

Stubbin jalanjäljissä rintamalle ilmoittautuu myös kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki, jonka mielestä Suomi ei voisi jäädä lähialueiden konfliktin ulkopuolelle, mutta se ei myöskään olisi meidän intresseissämme.

Sodan ulkopuolelle jääminenkö ei ole Suomen intresseissä? Juuri tällaisten avausten takia Natossa pitäisi olla innokkaimmille mahdollisuus myös henkilöjäsenyyteen.

Suomalaisten laajasti ja vakaasti kannattaman liittoutumattomuuspolitiikan perusajatus on juuri se, että jos muut ajautuvat konfliktiin, meillä on mahdollisuus pysyä sen ulkopuolelle.

Mahdollisilla tulevilla hävittäjillä pitääkin olla sama tehtävä kuin Horneteilla: että niitä ei ikinä käytetä ns. tositoimissa.

* * *

Samalla on selvä, että Suomi tarvitsee suorituskyvyn oman ilmatilansa ja alueensa koskemattomuuden valvomiseen ja suojaamiseen. Itsenäisellä maalla pitää olla itsenäinen ja uskottava puolustus. Koska Suomi ei ole Natossa eikä menossa sinne, pitää uskottavuutta olla omasta takaa. Puolustuksen on oltava niin vahva, että Suomen valtioalue pysyy kaikkien sitä koskevien sotilaallisten spekulaatioiden ulkopuolella.

Mutta se ei voi tarkoittaa sitä, että kenraalit saavat tuosta vaan kaiken rahan, jota he pyytävät. Ongelmalliseksi kuvion tekee se, että korkeat upseerit ovat paitsi ostajan, myös myyjän tiskin puolella.

Ulkomaisia asejättejä Suomessa edustaa joukko lobbausfirmoja – tai kuten fiinisti sanotaan ”viestintätoimistoja” – jotka edistävät niiden etuja Suomessa.

Puolustusvoimista korostetaan, että kyse ei ole kaupustelusta tai lobbaamisesta vaan ”tietopyynnön analysoimiseen liittyvästä asiantuntijapalvelusta”. Toisin sanoen viestintätoimiston palkolliset auttavat aseyhtiöitä tulkitsemaan sitä, mitä armeija haluaa. Kuinkahan paljon heidän kauttaan kulkee salassa pidettävää tietoa Suomen puolustuksesta ulkomaisille asevalmistajille ja niiden taustahallituksille? Lisävaltuuksia pian saava Supo ja sotilastiedustelu varmaan jo selvittelevät asiaa?

Lobbaustoimistojen palkkalistoilla on edustava joukko entisiä kenraaleja, muita korkeita upseereita ja pari entistä puolustushallinnon johdossa toiminutta poliitikkoa Ruotsalaisesta Kansanpuolueesta.

Heihin kuuluvat Eurofighter Typhoonin leivissä olevat ilmasotakoulun entinen johtaja, eversti Jukka Ahlberg, entinen puolustusministeriön ylijohtaja Eero Lavonen ja itse ex-ministeri Jan-Erik Enestam.

Jas Gripenin joukkueessa on ilmavoimien entinen esikuntapäällikkö, prikaatikenraali Kari Salmi. Ranskalaiselle Dassault Rafalelle neuvoja antavat puolustusvoimien entinen esikuntapäällikkö, vara-amiraali Kari Takanen ja entinen puolustusministerin valtiosihteeri Marcus Rantala. Super Hornetiltä taas palkkaa saa puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala.

Voittajajoukkueeseen saattaa silti kuulua Karjalan lennoston entinen komentaja, eversti Ossi Sivén, joka auttaa amerikkalaisen Lockheed Martinin F-35-koneen kauppoja Suomeen. Se on todellisuudessa kone, jota kenraalit suosittelevat poliitikoille, kun valinnan aika tulee. Siitä on helppo lyödä vetoa.

* * *

Hävittäjien suhteen pitää ottaa huomioon myös muita tekijöitä.

Suomessa on käyty kiivasta keskustelua myös asekaupasta sotaa käyvien maiden kanssa. Marraskuussa hallitus teki päätöksen, jonka mukaan uusia asevientilupia ei enää myönnetä Saudi-Arabiaan ja Yhdistyneisiin Arabiemiraatteihin. Se on oikein, vaikka jo myytyihin Patrian panssareihin varaosamyynti jatkuu.

Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien johtama (sekä Yhdysvaltojen tukema) arvokoalitio on käynyt Jemenissä sotaa, jolla on aiheutettu yksi aikamme suurimmista humanitaarisista katastrofeista. On kestämätöntä, että myös suomalaiset asejärjestelmät ovat kärjistämässä tätä katastrofia.

Samalla Suomessa pitäisi tehdä muitakin johtopäätöksiä kansainvälisestä asekaupasta. Suomi nimittäin harjoittaa jatkuvasti kasvavaa asekauppaa – ja muuta kahdenvälistä sotilasyhteistyötä – sellaisen maan kanssa, joka käy tällä eniten sotia maailmassa. Tämä sotimisen suurvalta on kiinni monella maailman konfliktialueella: Afganistanissa Irakissa, Pakistanin luoteisosissa, Somaliassa, Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä. Eikö tämäkin pitäisi ottaa osaksi hävittäjähankintojen poliittista harkintaa? Vai ovatko yhden suurvallan sodat enemmän hyväksyttäviä kuin toisten?

Nykyisessä maailman tilanteessa pitäisi muutenkin miettiä enemmän liennytystä kuin hävittämistä. Enemmän pitäisi rakentaa rauhaa kuin harjoitella sotaa. Vain näin voidaan luoda kestävää turvallisuutta. Se on kovaa, kylmää realismia. Sinisilmäistä, jopa pahantahtoista naivismia on kuvitella, että suomalaisten turva on kiihtyvässä varustelussa.

HÄVITTÄJÄHANKINNAT PITÄÄ POLITISOIDA JA KYSEENALAISTAA


Ennen kuin Suomessa siirryttiin väliaikaiseen joulurauhan tilaan, olivat sodan ja hävittämisen kysymykset vahvasti esillä julkisuudessa. Kyse on siitä, miten Suomi aikoo korvata ensi vuosikymmenellä käytöstä poistuvien Hornetien suorituskyvyn.

Asiasta pitää tehdä eduskuntavaaliteema. Silloin sitä pitää arvioida ennen muuta ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Koska Suomen turvallisuuspoliittiseen perusratkaisuun kuuluu sotilaallinen liittoutumattomuus, pitää hävittäjähankintojen tukea sitä. Valitettavasti kaupoilla voidaan myös murentaa liittoutumattomuutta. Mutta se taitaakin olla mielessä monella, jotka kaikkein innokkaimmin nyt puuhaavat uusia hankintoja?

Jos ennustaa pitää, merkittävä osa sotilaista ja poliitikoista päätynee suosittelemaan amerikkalaista F-35-hävittäjää. Heidän yhteinen nimittäjänsä on tahto kytkeä Suomi tiiviimmin Natoon ja peesailla Yhdysvaltoja. F-35:sta on muuten versio, joka on suorituskyvyltään myös strateginen pommittaja ja kykenevä kantamaan ydinaseita. Tällaista konettako Suomi aivan oikeasti tarvitsee?

Hävittäjähankintoja koskeva keskustelu ryöpsähti, kun taloustieteen professori Roope Uusitalo kysyi hyvästä syystä, miksi hävittäjiä ei voisi hankkia 47 kenraalien tahtoman 64 sijaan. Säästyisi rahaa muuhunkin.

Uusitalo on oikealla asialla. Yhden ainoan asejärjestelmän hintahaarukka on yhtä suuri kuin summa, jonka hallitus sanoo säästävänsä koko sote-uudistuksella. Suomalaiset kummastelevatkin tällaista Kankkulan kaivoa. Mielipidemittausten mukaan hävittäjiä ja laivaston suuria laivahankintoja kannattaa vain alle puolet suomalaisista.

Ehkäpä kansa pitäisi hajottaa ja valita uusi? Erityisesti puolustusministeri Jussi Niinistö on ärsyyntynyt siitä, että Suomessa käydään avointa poliittista keskustelua poliittisesta hankkeesta, johon lapioidaan miljardeja ja taas miljardeja euroja yhteistä rahaa.

”Diletantit ovat jo alkaneet spekuloida konemäärällä ymmärtämättä, mistä on kyse”, hän ärähti Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan seminaarissa.

Ehkä hän on ärsyyntynyt suomalaisille, joista vain yksi prosentti kannattaa hänen puoluettaan?

Niinistön mielestä hävittäjät ovat välttämättömiä turvallisuusympäristössä, jossa ”mitään liennytyksen merkkejä ei ole ilmassa”. Sota- ja hyökkäysministerin näkökulmasta näin varmasti onkin. Hävittäjien höyryvana taivaalla ei kerro liennytyksestä. Jos liennytystä haluaa, sitä pitää määrätietoisesti rakentaa. Sellaiseen tuntuvat halut olevan kovin vähäisiä Suomessa.

Niinistö ei kuitenkaan ole yksin. Kokoomuksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Petteri Orposanoo, että nykyisten Hornetien suorituskyky voidaan korvata vain samalla konemäärällä.

Kun puhutaan aseista, Juha Sipilän hallitus ei ole köyhä ja kipeä – tai pode minkäänlaista kestävyysvajetta. Miksei Orpo tilaa ministeriöltään selvitystä siitä, kuinka paljon sotakoneilla syvennetään Suomen kestävyysvajetta?

Valitettavasti jopa presidentti Sauli Niinistö on erehtynyt sanomaan, että hävittäjien hankinnassa ei tarvita poliittista harkintaa. Iltalehden uutisointi kertoo, että ”Niinistön mielestä suurin viisaus hävittäjien valinnassa on armeijan ihmisillä, jotka osaavat selvittää parhaimman Suomen tarpeita vastaavan koneen. – Poliittista harkintaa ei tehty viime kerrallakaan, eikä tehdä nytkään”.

Voisiko Niinistö selventää, mitä hän tarkoittaa? Ettei poliittisesti harkittaisi, mihin pannaan 7-10 miljardia euroa valtion rahaa? Näinkö ylipäällikkö antaa kenraaleille vapaat kädet ja avoimen valtakirjan käyttää veronmaksajien rahoja niin kuin parhaaksi katsovat?

Hankintapäätöksen mukaan hävittäjän valinta perustuu useisiin tekijöihin, joita ovat sotilaallinen suorituskyky, huoltovarmuus, teollinen yhteistyö, elinjaksokustannukset sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittiset vaikutukset.

Tarjoukset asetetaan paremmuusjärjestykseen vain suorituskyvyn perusteella. Mutta muutkin tekijät vaikuttavat ja niiden pitää täyttää tarjouspyynnössä määritetyt vaatimukset. Hankinnan turvallisuus- ja puolustuspoliittinen ulottuvuus käsitellään erillisenä kokonaisuutena varsinaisen tarjouskilpailun ulkopuolella.

Presidentti Niinistön Suomessako sotilaat tekevät turvallisuus- ja puolustuspoliittisen arvion? Se kai kuuluu hallitukselle, eduskunnalle ja Niinistölle itselleenkin.

Silti ainakin pääesikunnassa avoimen keskustelun tukahduttaminen vaikuttaa olevan jopa tavoite. Tästä kertoo sen salainen viestintäsuunnitelma, jonka idea on, ettei Suomessa kyseenalaistettaisi suuria asehankintoja huolimatta kireästä taloustilanteesta.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on poliitikoista ainoa, joka uskalsi puolustaa
avointa keskustelua. Hän muistutti, että kenraalit ovat ennenkin olleet väärässä tahtoessaan vinguttaa veronmaksajien rajatonta luottokorttia. Tästä esimerkkinä ovat 1990-luvulla puuhatut taisteluhelikopterit ja merivoimien ilmatyynyalukset. Niitä ei ole moni kaivannut.

Seuraavassa blogissa käyn läpi sitä, ostetaanko hävittäjiä sotaa käyvistä maista ja miksi on ongelma, että kenraalit istuvat sekä myyjän että ostajan puolella tiskiä.

TRAFIN SEKOILUN TAUSTALLA ON LIIKENNELAKI, JOSSA EI OLE MITÄÄN HYVÄÄ

Viime päivinä on kohistu liikenteen turvallisuusvirasto Trafin sekoilusta suomalaisten ajokorttitietojen kanssa. Skandaali kärjistyi jo siihen pisteeseen, että viraston pääjohtaja Mia Nykopp ilmoitti eroavansa. Joku piti uhrata. Todellisuudessa liikenneministeri Anne Bernerinpitäisi erota.

Kohu on saavuttanut valtavat mitat. Iltalehti uutisoi, että jopa presidentti Sauli Niinistönajokorttitiedot ovat vuotaneet julki, kun Trafi pani tietoja yleiseen jakoon kaikkien suomalaisten osalta. Niinistöön liittyvästä yksityiskohdasta on tuskin haittaa valtakunnan turvallisuudelle. Suomalaiset tietävät nyt, että presidentin ajo-oikeus on voimassa vuoteen 2023. Mikäli Niinistö ryhtyy ajamaan taksia virkakautensa jälkeen, hänen on hommattava uusi kortti.

Iso ongelma, suorastaan katastrofi on puolestaan se, että lähes kenen tahansa ihmisen henkilöturvatunnuksia on voinut kalastella Trafin nettisivuilta kohtuullisen pienellä vaivalla.

Moni jakaa jo nyt henkilötunnustaan monenmoisille palvelun tarjoajille hyvin leväperäisesti ja auliisti. Sellaisessa pitää olla erittäin varovainen. Henkilötunnuksella voi nykymaailmassa tehdä melkein mitä vain. Se mahdollistaa toisen identiteetin varastamisen ja sitä kautta suuren taloudellisen ja henkisen vahingon aiheuttamisen. Erityisen haavoittuvia ovat tietotekniikkataidoiltaan heiveröiset vanhukset, joiden rahojen perässä pyörii nykyisin muutenkin monenlaista saalistajaa ja hyväksikäyttäjää.

Viranomaisten velvollisuus on suojella ihmisiä tällaiselta, ei tehdä sitä mahdolliseksi suorastaan massamitassa.

* * *

Miksi tällaiseen tilanteeseen ajauduttiin?

Taustalla on kesällä voimaan tullut liikennepalvelulaki. Sen ytimessä taas on taksiliikenteen vapauttaminen, josta juuri kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa. Liikenneministeriö kiertelee vastuutaan sanomalla, ettei Trafin olisi tarvinnut toimia näin.

Ajolupatietojen julkisuutta perusteltiin sillä, että jokainen voi tarkistaa ammattikuljettajan luvat. Tähänkö on tultu? Että asiakkaan pitää itse selvitellä, onko ammattikuskilla oikeus ajaa? Jos jonkun asian pitäisi olla itsestään selvä, niin tämän.

Taksiliikenteen vapauttaminen on ollut Juha Sipilän hallituksen liikenne- ja yksityistämisministeri Anne Bernerin lempilapsi ja tärkein saavutus. Suomen liikennejärjestelmän sisällä Berner on ollut yhden naisen tuhoojapartio. Trafin tietosekoilu on tämän tihutyön sivutuote.

Taksiliikenteen vapauttaminen on ollut täysi susi. Siinä ei ole mitään hyvää. Hinnoittelusta on tullut epäselvää kaaosta ja laatu on romahtanut. Näin pikkujoulukauden vauhdikkaimmassa vaiheessa asia koskee monia suomalaisia.

Myös omakohtaisia kokemuksia on karttunut. Oli hiljattain mahdollisuus tavata tasavallan presidenttiä. Sellaisista tapaamisista ei myöhästytä, joten päätin ottaa Helsingin rautatieasemalta taksin. ”Mikä se on”, oli taksin hämmästynyt kysymys, kun pyysin, että mennään Mäntyniemeen. Kohta oltiin matkalla Kauppatorin laidalle presidentinlinnaan. Tässä vaiheessa kaivoin kännykästä oikean katuosoitteen.

Seuraavan kerran oli pakko turvautua taksiin matkalla sukulaisen hautajaisiin Malmin hautausmaalle. Tällöinkään kuljettaja ei ymmärtänyt, mikä tällainen paikka voi olla. Oli pakko astua ulos ja vaihtaa autoa.

Yksittäisiä kuskeja ei pidä syyllistää. He yrittävät vain tienata kapeaa leipäänsä. Syyllinen on uusi järjestelmä, joka mahdollistaa ratin taakse istumisen ilman alkeellisimpiakaan tietoa osoitteista. Kuka hyvänsä voi ryhtyä taksibisnekseen.

En valita omasta kohdastani. Maailma ei tällaiseen kaadu terveellä ihmisellä, jolla on muitakin liikkumisen vaihtoehtoja.

Samalla on suuri joukko kanssaihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia taksiliikenteestä. Monen vanhuksen ja vammaisen liikkuminen ja sitä kautta ihmisarvoinen elämä on taksin varassa. Nyt myös heidät heitetään keskelle tätä kaaosta.

Olen vantaalaisena valtuutettuna ja sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä ollut päättämässä vanhusten ja vammaisten kuljetuspalveluista. Ydin on, että kunnissa edes jotenkin toimivat järjestelmät joudutaan korvaamaan jollain, josta ei ole mitään varmuutta. Yhdessäkään Uudenmaan kunnassa kilpailutus ei ole onnistunut. Joskus syksyllä 2019 voidaan päästä eteenpäin. Silloin nykyisen hallituksen hirmuvalta on onneksi jo päättynyt.

Tässä vielä muistutus siitä, ketkä kansanedustajat ja mitkä puolueet äänestivät liikennepalvelulain puolesta ja ketkä vastaan. Tiedot löytyvät eduskunnan äänestyskartoista.

Puolesta olivat keskusta, kokoomus, siniset ja RKP – vastaan SDP, Vasemmistoliitto, vihreät ja perussuomalaiset.

Seuraavan hallituksen pitääkin korjata nykyinen liikennepalvelulaki. Hanke pitää valmistella laajalla pohjalla, jossa mukana ovat paitsi yrittäjät, työnantajat ja työntekijät, myös vammais- ja vanhusjärjestöjen edustajat.

Nykyinen laki pitää kaataa. Siitä hyötyisivät ammattiautoilijat ja rehelliset yrittäjät, mutta ennen kaikkea matkustajat.