Ennen vanhaan laulettiin, että ”on Itämeri rauhan meri, tyven suojainen. Sen katse kirkas peloton ja kyynel suolainen. Sen rauhaa rannat rakentaa, sen levon vartioi.”

Viime vuosina ei rauhanlauluihin ole juuri ollut aihetta. Rauha on vaihtunut räyhään samalla, kun sotilaallinen jännitys ja vastakkainasettelu Itämerellä ovat jatkuvasti kasvaneet. Tämä ei ole sen rantavaltioiden etu. Onkin erikoista, etteivät turvallisuuteen ja puolustukseen liittyvät asiat ole lainkaan noussut eduskuntavaaliteemoiksi.

Perusongelma on, että Suomi on antanut vetää itsensä sellaiseen vastakkainasetteluun, joka ei suoranaisesti liity meihin. Taustalla ovat viisi vuotta sitten alkanut Ukrainan kriisi, Krimin liittäminen Venäjään ja yhä jatkuva, murheellinen Donbassin sota. Näiden päälle on tullut Yhdysvaltojen ja Venäjän muu keskinäinen kärhämöinti, jossa Ukraina on jo painunut taka-alalle.

Vaikka Eurooppa on kriisiytynyt, Suomen ei ole syytä tehdä uusia johtopäätöksiä sotilaallisesta liittoutumisesta.

Seuraavalla eduskuntakaudella ei nähdä sitä ihmettä, että Suomi jättäisi jäsenyyshakemuksen Natoon. Sellaista enemmistöä ei eduskuntaan tule. Suomalaisten selkeä ja vakaa enemmistö on jäsenyyttä vastaan.

Myöskään tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei lähde käännyttämään kansaa Naton kannalle, vaikka kokoomuksessa ex-puheenjohtaja Alexander Stubb on sitä häneltä vaatinutkin. Niinistön kanta onneksi viilentää kuumimpia Nato-höyryjä hänen vanhassa taustapuolueessaan.

Samalla Suomea kuitenkin kytketään Itämerellä Naton ja Yhdysvaltojen strategisiin päämääriin. Kumppanimaana Suomi on mennyt jo hyvin pitkälle yhteistyössä. Tänä vuonna puolustusvoimat osallistuu lähes 90 kansainväliseen sotaharjoitukseen. Niistä monilla siirretään jatkuvasti kauemmaksi sitä rajaa, jota voi pitää hyväksyttävänä sotilaallisesti liittoumattomalle maalle.

Viime vuoden lopulla Suomi paitsi osallistui, myös tarjosi maaperänsä ja ilmatilansa Trident Juncture – harjoitukselle, jonka tarkoitus oli testata Naton yhteistä puolustusta.

Samalla on myönteistä, että presidentti Niinistö on näissäkin oloissa vetänyt linjaa. Hänen johdollaan on pidetty huolta siitä, että Suomi ei harjoittele Naton yhteistä puolustusta. Hänen ansiostaan Suomi esti F-22 Raptor – hävittäjien vierailun Rovaniemelle Trident Juncturen aikana. Samoin Suomi torjui amerikkalaisten, raskaiden B-52-koneiden – jo Vietnamin sodasta tuttujen ”kuolemanlintujen” – tulon Lappiin vuonna 2017.

Mutta jo lisää on tulossa. Keväällä Suomessa käynnistyy Bold Quest – niminen johtamisen ja tulenkäytön harjoitus, jossa ensimmäistä kertaa operaation ”omistajuus” on vieraalla valtiolla eli Yhdysvalloilla. Bold Questin voisi suomentaa ”Röyhkeä Etsintä”. Se kertoo aika lailla siitä, mistä on kyse. Eduskunnassa ja julkisuudessa nousseiden kysymysten takia puolustusviranomaiset tosin selittävät nyt, että johtovastuu on Yhdysvaltojen ohella myös Suomella.

Ensimmäistä kertaa harjoitus myös vaatii Suomelta myös kiinteitä investointeja sotilaalliseen infrastruktuuriin.

Kiihtyvä sodan harjoittelun lisäksi Suomi on solminut ryppään kahdenvälisiä ”puolustussopimuksia” paitsi Ruotsin, myös keskeisten Nato-maiden kuten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Saksan, Ranskan ja Puolan kanssa.

Ongelma on, että sopimukset on tehty ohi eduskunnan. Kansainvälisten harjoitusten ja kahdenvälisten puolustussopimusten kokonaisuus pitäisikin tuoda vaalien jälkeen eduskunnan käsittelyyn. Tähän pakettiin kuuluu myös Naton isäntämaasopimus.

Kaikkein korkein kynnys on kuitenkin ylittämättä. Suomi ei ole sotilaallisesti liittoutunut. Euroopan unioni ei ole sotilasliitto ja tuskin sellaiseksi kehittyykään. Tästä seuraa, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton.

Nykyisin on tapana vängätä, ettei Suomi ole liittoutumaton vaan sotilasliittoon kuulumaton. Tähän sananselitykseen ovat uppoutuneet erityisesti ne, joiden tavoite on luopua liittoumattomuudesta.

Seuraavalla eduskuntakaudella olisikin syytä selkeyttää Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Siksi seuraavan hallituksen ohjelmaan olisi hyvä kirjata, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton eikä valmistele Nato-jäsenyyttä. Se selkeyttäisi maamme asemaa. Näin Suomi vedettäisiin pois Nato-spekulanttien luomalta harmaalta vyöhykkeeltä asemaan, jota kansan selvä enemmistö tukee.

Sotilaallisesti liittoutumaton maa voi myös uskottavasti tehdä aloitteita suurvaltojen sotilaallisen jännityksen lieventämisestä. Tästä esimerkki on presidentti Niinistön Münchenin turvallisuuskokouksessa esiin nostama ajatus. Hänen mielestään pitäisi sopia, että Eurooppa pidetään tyhjänä keskimatkan ydinohjuksista nyt, kun näyttää, että Venäjä ja Yhdysvallat ovat irtaantumassa niitä rajoittavasta INF-sopimuksesta.

Niinistön mukaan ”silloin täytyy ymmärtää Eurooppa laajasti. Se ulottuu maantieteellisesti Uralilta Atlantille”. Jostain syystä aloite ei ole juuri saanut huomiota mediassa. Silti aloitteelle olisi hyvä saada tukea yli puoluerajojen.

Kategoriat: Uncategorized